Positiivisuusvaara!

Julkaistu 11.05.2021 Kirjoittajalta Anna Vanhala

(kirjoittaja: Virpi Pakaslahti)

Positiivisuudella on tänä päivänä kahdet kasvot. Itseäni hämmentää kuinka usein törmään juttuihin, joissa positiivisuus käännetään uhaksi. Onko tämä todellakin meidän kulttuurissamme se suurin vaara?

Oikeasti toki ymmärrän vaarat, mikäli ei koskaan ole valmis kohtamaan mitään negatiivista. Ongelmaksi tuo muodostuu etenkin, mikäli ei kykene näkemään kehittämisen paikkoja esimerkiksi itsessään. Joissain tapauksissa voidaan puhua narsismista, jolloin mennäänkin jo sitten ihan eri aiheeseen.

Sulkiessaan jostain elämänalueesta kokonaan negatiiviset kokemukset tai puolet, on vaarassa menettää otetta todellisuudesta. Ymmärrän myös tilanteet, joissa mielemme ei ole tarpeeksi ehyt ajattelemaan positiivisesti, ei edes tai ei etenkään käskemällä. Ammattilaisen apu on silloin selviytymisessämme tärkein tie kohti toivon kipinää.

Tiedän, että positiivisuutta voi myös käyttää väärin. Asioiden ”lakaisemiseksi maton alle”, kielteisten tunteiden välttelemiseksi tai konfliktien pelossa kaiken positiiviseksi kääntämiseksi. Nämä ovat kuitenkin tapauksia ja tilanteita – eivät ongelmaksi asti koituvaa pysyvää tilaa. Ehkä kysymys onkin tunteiden tuntemisen pelosta, jota vältellään positiivisella pakoreitillä.

Onko positiivisuus sitten ymmärretty aivan väärin? Katsotaanko sitä vain joko-tai -lasien läpi?

Oman kokemukseni kautta valmentajana uskallan sanoa, että olemme suuremmassa vaarassa hukkua negaatioihin koskien itseämme, maailmankuvaamme tai vaikuttamisen mahdollisuuksiamme omassa elämässämme. Kohtaan säännöllisesti meitä, jotka olemme useinkin liian ankaria itsellemme ja joskus toisillemmekin.

Tarvitsemme tietoista suhtautumista ajattelumme laatuun, jotta voimme itse paremmin ja näemme ympäröiviä mahdollisuuksiamme selvemmin. Tietoisuutta tarvitaan, jotta kauneus ympärillämme avautuisi ja näin edelleen ruokkisi positiivista elämänkatsomusta.

Usein illalla ennen nukahtamista mietinkin sängyssä mielessäni kiitollisuuden aiheita päivästä. Itselle voikin ottaa tavaksi miettiä vaikka kolme kiitollisuuden aihetta päivästä, niitä sen kummemmin arvottamatta. Kiitollisuuden aiheet voivat olla isoja tai ihan pieniltäkin tuntuvia, kuten ”hengitän, siis olen” tai ”kiitos keholleni tästä päivästä”.

Kaikkein suurinta arkipäiväistä iloa saan itse visuaalisuuden kautta. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristön tutkija. Huomaan herkästi ympäristössäni pieniäkin asioita. Uskon, että olen myös ajan kanssa oppinut viemään huomiotani itseäni vahvistaviin ja kannattaviin ympäristön asioihin.

Esimerkiksi aistiherkkänä kuormitun helposti ympärillä olevasta metelistä. Huomioni kohdentuu siis hyvin herkästi epämiellyttäviin ääniin. Ärsytys nousee keholliseksi kokemukseksi, ottaen vallan ajatuksista ja sitä kautta mielentilastani. Tämä on ollut voimia vievää ja toimintaani ajoittain häiritsevää. Keskittymiseni on muuttunut mahdottomaksi ja ärtynyt olo on ottanut minusta vallan. Mikään ei ole silloin hyvin.

Kykyni irrottautua tästä reaktioketjusta on kehittynyt, eikä tuo ärtymys nouse enää ollenkaan yhtä helposti. Saatan jopa todeta, että onpa ärsyttävä meteli, mutta ärtymykseen jähmettymisen sijaan voin päästää siitä irti. Suurin ärtymyksen aalto menee nopeasti ohi ja pystyn valitsemaan huomioni kohteen tietoisesti. Tämä on vaatinut harjoitusta ja voimavaroja, mutta on helpottanut arkeani todella merkittävästi ja tuonut paljon lisää kauneutta elämääni.

Siksi kuljeskelu puutarhassani ja metsässä ovat minulle tärkeimpiä arkeni kaunistuttamisessa. Sen positiivisen kierteen laukaisijana negaation sijasta. Ruokin sieluani ympärillä olevalla kauneudella silloin tällöin tietoisesti valitsemalla ohittaa metelin ja keskittymällä siihen, mikä kannattelee.

Emmekö voisikin joka hetki sallia itsellemme valinnan vapauden? Yhtä lailla vapauden olla keskeneräisiä, sallia harjoittelijan tila? Vaikka se olisi (ja todennäköisesti onkin) meidän koko elämämme tila, olla harjoittelijoita. Välillä huomaamattamme ärtyen ja välillä onnistuen keskittymään juuri tässä hetkessä olevaan positiiviseen. Edes pienesti. Ja siitä huolimattakin, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä vain.

Ympärillämme tulee aina olemaan niin negatiivisesti kuin positiivisesti latautuneita asioita, kokemuksia ja tilanteita, joihin emme voi ehkä edes vaikuttaa. Oma avaimeni, jonka käyttöä harjoittelen koko ajan, on pysähtyä huomaamaan mikä on oleellista missäkin hetkessä. Joskus on pysähdyttävä ruotimaan jotain raskastakin asiaa, josta ei positiivista puolta saa etsimälläkään, mutta sekin menee ohi. Ihan varmasti tulee hetki, kun sekin menee ohi ja voit jälleen ruokkia itseäsi jollain positiivisella ajatuksella, aistimuksella, asialla, mielikuvalla tai tuntemuksella.

Ilon hetkiä kevääseesi, anna sielusi riemuita, kun siltä tuntuu!

 

Kirjoittaja Virpi Pakaslahti on Mindfulness sekä Mindfulness työssä -ohjaaja, Genos -tunneälyvalmentaja, Green Coach/ vihreän hyvinvoinnin valmentaja ja puutarhuri sekä henkilöstöhallinnon tradenomi. Hän on toteuttanut Kotkan kaupungin henkilöstölle useita mindfulness-kursseja sekä työhyvinvointia tukevia luentoja.

Teksti on julkaistu myös Virpin omassa blogissa: https://kiviniemenlammella.blogspot.com/

www.lasnanyt.fi