Pääkirjoitus

Lahjakkaan työkalupakki

Muutamia vuosikymmeniä sitten ohjasin nuoria teatterin maailmaan. Jokainen osallistuja oli omalla tavallaan taitava ja halusi kehittyä esiintyjänä. Ryhmästä erottui kaksi todella lahjakasta ja oivaltavaa amatöörinäyttelijää, joiden eleet ja sanat olivat luontevia. He saivat yleisön nauramaan ja loivat hyvää henkeä ryhmässä. Joukossa oli myös innokas esiintyjä, joka ei saanut käsikirjoitettuja sanoja osumaan kohdalleen. Ensimmäisessä näytelmässä hän esitti taulua. Eleet olivat pieniä, mutta merkittäviä. Sanoja ei tarvittu.

Taulusta tuli yllättäen näytelmän keskeinen hahmo, ja esiintyjä osasi ottaa onnistumisestaan kaiken irti. Kahta vuotta myöhemmin hän sai esityksessä pääosan, eivätkä sanat jääneet enää roikkumaan artistin ja yleisön väliin. Kaksi lahjakasta ja oivaltaa kollegaa olivat yhä lahjakkaita ja oivaltavia, mutta hän oli ottanut monta suurta loikkaa määrätietoisella harjoittelemisella. Tänään hän on esiintyvä taiteilija ja oman alansa palkittu taitaja.

Luin kesäkuussa artikkelin, jossa kustannuspäälliköt kertoivat kustantamoihin saapuvista dekkarikäsikirjoituksista. Tiukan seulan läpäisseet kirjoittajat ovat tänä päivänä entistä valmiimpia, taitavampia ja osaavampia. He tietävät keskeiset tyylikeinot ja tuntevat kirjallisen tradition. Monet heistä joko kirjoittavat työkseen lehtiin tai vastaavat työpaikkansa viestinnästä tai heillä on takanaan vuosien mittainen kirjoittajakoulutus, eikä mikään edellä mainituista ole pilannut heidän lahjakkuuttaan tai vaientanut omaa ääntä. Päinvastoin. Kokemus ja oppiminen ovat lujittaneet olemassa olevia vahvuuksia ja auttaneet näkemään kriittiset kehittämiskohteet.

Luonnonlahjakkuus saavuttaa rajansa yleensä melko nopeasti, mutta työkalupakkiaan systemaattisesti täydentävällä on aina vähintään yksi lisävaihde käytössään. ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään…”

Mika Kempas

rehtori