Vaka-blogi: Mikä elämässä oikeasti on tärkeää

Julkaistu 01.04.2022 Kirjoittajalta Jari Pitkäkangas

Huhtikuun Vaka-blogissa kuljemme yhden työpäivän lastenhoitaja Pirita Falkin matkassa. Pirita päätti 35-vuotiaana tehdä ammatillisen täyskäännöksen, koska halusi työssään auttaa ja hoitaa ihmisiä. Sen myötä hän opiskeli lähihoitajaksi. Pirita työskentelee varhaiskasvatuksen lastenhoitajana Otsonkallion päiväkodissa. Pirita inspiroituu siitä, että saa työssään innostaa, innostua, kehittää ja kehittyä. Hän nimeää  varhaiskasvattajan supervoimikseen viiden tähden hassuttelutaidot sekä kyvyn puhaltaa lapsen kivut pois.

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää

Kissasisaruksistani toinen, Georgios, päättelee jälleen kerran käännähdysteni perusteella minun heränneen ja hyppää päälleni. Pian se puskee nenäni täyteen karvojaan ja kehrää yrittäen selvästi vauhdittaa aamuruokansa saamista. Kissa tietää selvästi mitä tekee, sillä luovun muutamasta jäljellä olevasta makoiluminuutistani, nousen ylös ja ruokin hänet sekä Miisan. Saivat jälleen molemmat katit aamupalansa hieman nopeammin Georgioksen neuvokkuuden ansioista.

Tänä aamuna en ole menossa aamuvuoroon, joten uskallan surauttaa kenties maailman äänekkäimmällä tehosekoittimellamme aamupalasmoothien, koska lasten on aika herätä jo muutenkin. Smoothie sujahtaa omaan napaan ja rakkaille ihmislapsillenikin teen aamupalaa. Sitten olen valmis töihin!

Aamulla ryhmätilaan astellessani kuulen ”Moi Pilitaaaa!”-huudahduksia ja näen iloisia kasvoja. En koskaan väsy siihen, miten innolla lapset jaksavat aina ottaa minut aamuisin vastaan. Muistan sanonnan ”Mitä tulee huoneeseen, kun sinä tulet huoneeseen” ja uskon, että lapsilta saa tilanteessa kuin tilanteessa aidoimman reaktion. Tosin, jos perustaisi itsetuntonsa pelkästään töissä lapsilta kuultavien ylisanojen määrään, voisi itsetunto vääristyä suhteettoman paljon. Monella varhaiskasvattajalla saattaisi olla lasten palautteiden perusteella kaikki valtuudet ryhtyä kokopäiväiseksi henkselinpaukuttelijaksi.

Työn ohella opiskelen liikuntaneuvojaksi. Pääsen soveltamaan oppimaani käytäntöön tänäänkin, sillä ohjaan lapsille supersankarijumpan. Tuon jumpan voimin meidän Mesikämmenemme pääsevät jumppaamaan supersankareina. Ryhmäläisille Supersankari-jumppa on jo entuudestaan tuttu juttu. Tällä kertaa kuitenkin tutustuttiin uudenlaiseen supervoimaan, ystävällisyyteen. Ihan aluksi keskusteltiin siitä, mitä ystävällisyys ja ystävälliset teot tarkoittavat. Viisaat lapset olivat sitä mieltä, että ystävällisyys on ainakin halauksia ja kivoja sanoja kaverille.

Sormiaan hieromalla jumppaajat saivat galaksimusiikit soimaan. Ystävällisyyden kotia eli sydäntä hieromalla syttyi lamppu, joka heijasti seinille tunnelmaa tuovan tähtitaivaan. Jumppa meni taas hienosti, eikä vähiten lasten ansiosta, jotka olivat eteviä jumppaajia punnertaen, viitat yllään liitäen, taidokkaita asentoja ottaen ja tähtiä seinältä tavoitellen. Lopuksi kaikki jumppaajat saivat terveelliset, palauttavat ja paksut voimakurkkusiivut.

Supersankarivoimien avulla siirryttiin pukemaan. Ihan kun supersankarit olisivat saaneet jumpasta myös vauhtia ja voimaa pukemiseen. Pihan kautta siirryttiin porukalla lähimetsään, jossa ihmeteltiin lumella olevia jälkiä, kiipeiltiin kiville sekä kavuttiin turvalliselle korkeudelle vankkaan kuuseen. ”Kato Pilita missä mä oon!” kuuluu ylpeä huuto puusta. Metsä on ihan paras kuntosali. Raitis ilma antaa runsaasti voimaa ja luonto rauhoittaa vilkasta mieltäkin. Lapset liikkuvat metsässä tottuneesti ja ihan selvästi pitävät metsää kaverinaan, josta täytyy pitää huolta.

Seuraavana on vuorossa tankata arvokasta polttoainetta lounaan muodossa. Sen jälkeen on hyvä siirtyä vatsan viereen huilaamaan ja keräämään voimia loppupäivää varten. Kuulen sängystä kuiskauksen: ”Pilita silitä mua”. Siirryn silittämään pientä selkää, joka selvästi hakee hyvää lepoasentoa. Pian pienet sormet tarrautuvat omiini vieden käteni lähelle itseään. Sen jälkeen pieni ihminen malttaa rauhoittua. Tässä kohtaa päivää on itsenkin hyvä pysähtyä, keskittyä hetkeen ja hengittää syvään.

Hiljaisen hetken jälkeen kahvitauko on tervetullut. Tauon lomassa työkavereiden kanssa ohimennen heitetyt kuluneet puujalkavitsit, nokkelat sanaleikit ja itkunsekaiseksi nauruksi yltyneet tilannekomiikkahetket pikalataavat akkuja vähintään yhtä hyvin kuin kuppi tai kaksi kahvia.

Ei aikaakaan, kun nukkarista alkaa hiipiä suloisia, silmiään hierovia pieniä ihmisiä unen pörröttämine hiuksineen. Unisimpien herättelyssä sekä vessaan ja välipalalle taivuttelun kanssa pääsen käyttämään houkuttelusupervoimiani. Niitä tarvitaan päivittäin! Kun hitaimminkin heräävät lapset ovat saaneet välipalan syötyä, on aika leikkiä ihan rauhassa. Yksi haluaa jumppasaliin, joku intoutuu dinoleikkeihin, löytyy myös piirtelystä innostuvia lapsia.

Sitten kun sisäleikeistä on nautittu, on aika pikkuhiljaa siirtyä ulos. Iso piha on päiväkodin lasten ikioma jättimäinen leikkikenttä. On tilaa kiipeillä, keinua tai vaikka laskea mäkeä. Tänään minut iltapäivän kunniaksi kutsuttiin vastaperustettuun pihakahvilaan syömään pitkään uunissa haudutettua suklaakakkua. Kyytipojaksi tarjottiin kaakaota suklaahippusilla. Nauttiessani herkkuja ilmettäni seurattiin tarkkaan. Kahvilatyöntekijät olivat selvästi kiinnostuneita asiakkaan mielipiteistä ostoksia koskien. Erinomaiselta maistuivat tälläkin kertaa nämä pikkuyrittäjien tuotokset!

Kun on kotiinlähtöni aina, saan juhlallisesti poistua ”Heippa Pilita, nähää huamenna!” -huudon saattelemana. Mietin, että voiko miltään työpaikalta poistua joka päivä yhtä huomioituna ja arvostettuna?

Ympyrä sulkeutuu, kun avaan kotioven. Kaksi kissaa nimittäin työntävät päänsä jo välioven raosta. Taitavat tällä kertaa olla enemmän ruoan, kun hellyydenosoitusten toivossa vastaanoton innokkuudesta päätellen. Ketään kolmesta pojastani ei vastassa ovella näy, he hiipivät teinikoloistaan huomattavasti hitaammalla tempolla. Nyt minua kutsuu ystävä, jonka kanssa vietän iltapäivisin ylivoimaisesti eniten aikaa, nimittäin sohva.

Olipahan taas päivä! Jokaisessa työpäivässä on jotain samaa rutiininomaisen tuttua ja turvallista, mutta silti jokainen päivä on keskenään ainutlaatuisen antoisa, tapahtumarikas ja erilainen. Pieniltä ihmisiltä saa oppia joka päivä jotain siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää.