Satama on hurja paikka kotkalaiskirjailijoiden kuvauksissa – rouhea ympäristö herättää myös hellyyttä

Vaaratkin ne vaani meitä silloin kaikkialla

Vaijerit vain vihelsi kun taakkaa siirrettiin

Päänkin piti pyöriä kuin emohuuhkajalla

Muuten huolimattomalta nuppi viilettiin

(Juha Vainio: Siitä on jo aikaa)

Näin kuvaa satamatyön vaarallisuutta Juha Vainion Siitä on jo aikaa -kappale, joka julkaistiin Albatrossi-singlen b-puolella vuonna 1980. Albatrossissa satamaa ja elämäänsä taaksepäin katsoo puhuja, joka pohtii, mitä elämä olisi voinut tarjota, jos hän olisi ystävänsä tavoin lähtenyt merille 15-vuotiaana. Haikeasta pienoiselämäkerrasta tuli yksi Vainion rakastetuimmista kappaleista. Singlen kääntöpuolen Siitä on jo aikaa katsoo sekin haikeasti elämää taaksepäin, mutta eräänlainen pilke silmäkulmassaan. Lyriikan ”minä” tunnistaa ja hyväksyy vanhenemisensa, sen näkymisen miehessä ja ympäristössä. Kappaleen sanoittivat Veikko Lavi ja Vainio. Edellä lainatulla muutamalla rivillä tiivistyy se, millaisena työ satamassa on kuvattu muuallakin kertomataiteessa: satama tarjoaa elannon lisäksi hurmaavia ja eksoottisia näkyjä, mutta myös vaarallisen työympäristön.

Runsaat viisikymmentä vuotta ennen Vainion laulua sataman vaarallisuutta sanoitti Toivo Pekkanen novellikokoelmansa Satama ja meri niminovellissa. Novelli kuvaa vieraantumista, joka seuraa, kun mies on kiertänyt vuosikausia merillä ja palaa kotisatamaan. Satama ja kohtaamiset ihmisten kanssa eivät vastaakaan odotuksia. Novellissa sataman vaarallisuus on monimerkityksellistä. Henkinen vieraantuminen, sataman tuhoava vaikutus ihmismieleen ja satamatyöntekijän kohtaamat fyysiset uhat kietoutuvat yhteen. Satama voi viedä, jopa tuhota, ihmisen niin henkisesti kuin fyysisesti:

Joka vuosi, joka viikko, melkeinpä joka päivä tapahtuu siellä murhenäytelmä. Joskus saamme lukea sanomalehdistä murskatuista, ruhjoontuneista jäsenistä, tapaturmista, itsemurhista, kuolemasta. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on näkymätöntä. Pahimmin käy niille, jotka satama nielee elävänä, sulkee ikuisesti ja lähtemättömästi piiriinsä. Ehkä se ei ole sataman syy, mutta kaikki mätä ja haiseva hylkytavara maalta ja mereltä kerääntyy aina satamiin ja myrkyttää ilman.

(Toivo Pekkanen: Satama ja meri)

Satama voi tarjota kaunokirjallisen ympäristön myös toimintakirjallisuuden tapahtumille. Eikä niissäkään vaaroja pääse pakoon. Jari Järvelän Kotkaan sijoittuva dekkari Tyttö ja pommi kuvaa sataman ratapihan junavaunuihin graffiteja maalaavia nuoria, minäkertoja Metroa ja hänen poikaystäväänsä Rustia, sekä näitä jäljittäviä vartijoita. Meri ja satama eivät ole pääosassa, mutta tarinan liikkeelle sysäävä ja henkilöiden kohtaloihin vaikuttava tapahtumaketju nähdään Kotkan satamassa. Ei tosin laivojen ja vieraiden kielten täyttämässä satamassa vaan hiljenneessä satamassa, jonka vieressä on ratapiha ja toiseen päähän on noussut merimuseo.

Soudin Hiililaiturin kärjen ympäri. Merenselän yli puhalsi kalvas tuuli, silti lapojani valui hiki. Pääsin Vellamon päädyn puolelle, kohtaan missä rakennuksen murtuva hyökyaalto nousi lähes kolmekymmenmetrisenä jyrkänviistosti ylöspäin. Rust eteni siluettina kontillaan, hitaasti pitkin aallonharjaa. Se pysähtyi. Sitten se lähti laskeutumaan rakennuksen viistoa päätyä alas sovitellen jalkojaan metallilistojen reunoihin.

(Jari Järvelä: Tyttö ja pommi)

Satamakohtaus kääntyy tragediaksi, jonka seuraukset laajenevat tarinan edetessä. Vellamon ympäristön lisäksi Järvelä kuvaa myös muut romaanin tapahtumapaikat tarkasti: tarinassa liikutaan muilla Kotkan rannoilla, Karhulassa, Mussalossa, Jylpyllä…

Tarkkaa paikallisuutta on myös Erkki Lindgrenin romaanissa Satama jäätyy, joka kuvaa ahtaajan työtä ja työläishahmoja Kotkan satamassa läheltä ja eläytyen – Kotkan murretta myöten. Romaania voisi kutsua psykologiseksi työläiskirjallisuudeksi: se kuvaa perusteellisesti ja useasta näkökulmasta työttömyyden pelon vaikutusta ihmismieleen. Ajatus sataman jäätymisestä ja sitä myötä hiipuvasta elannosta piinaa romaanin henkilöitä pitkään, heti ensimmäisistä syksyn merkeistä lähtien.

Satama jäätyy kuvaa myös ahtaajien joukon moninaisuutta. Osa on työssä pakon edessä asuntolainan vuoksi, osa rahoittaa yliopisto-opiskelujaan – ja osalle satama on elämän ydintä. Jälkimmäisiin kuuluu romaanin hahmo Armas Kuorsamo, joka ihmettelee ahtaajatoveria, kun tämä myöntää olevansa satamassa vain työn tuoman leivän takia. Armaalle vilkas satama on elannon tuojan lisäksi elämän vakauttaja.

Ellei paatit huua nii mitä sitte kaverit? Sehää olis elämän loppu. [—] Mie tykkään ku laivat ulvoo, Armas sanoi. Mie en maha sille mitää, minust laivat on mukavii, ja niien huuot tuo mukanaa semmost nii ku turvallisuutta.

(Erkki Lindgren: Satama jäätyy)

Satama jäätyy -romaanissa ei ole selkeää päähenkilöä. Pääosassa on yhteisö. Yksilöllisistä kokemuksista rakentuu synteesi, yhteinen, kirjava kokemus satamasta. Yhteisöllinen on myös ymmärrys siitä, että työt voivat pian loppua.

Jätkät lykkivät kylkimyyryä satamaan mielet apeina. He tuppaantuivat sillipurkkitiukkaan huutohuoneeseen kuuntelemaan kun kavereiden numeroita huudettiin. Omaa yhä harvemmin. He katselivat ymmällään toisiaan, imivät savukkeitaan ja piippujaan, kotitekoisia sätkiään. He tunkkaannuttivat huoneen ilman, täyttivät sen puheensorinalla ja kiukulla, syyttävillä katseilla. Menivät laitureille, vaikka laivaa ei ollut työn alla. Poiskaan ei voinut olla, täytyi edes jotain nähdä. Silmät haroivat ja etsivät, löytämättä: harvassa oli kelluvia työmaita. Satama oli harmaa ja kolkko, ruma ja likainen vastenmielinen ensimmäisen kerran.

(Erkki Lindgren: Satama jäätyy)

Satama voi olla tyly työympäristö

Satama tuo elannon ja on bisnestä eri tavoin erilaisessa asemassa oleville ihmisille. Sataman hurja, vaarallinenkin luonne johtuu kirjallisuuskuvauksen mukaan muun muassa työnjohtajien kiireestä. Ylitöitä tehdään, riskejä otetaan. Nykyajan yhteiskunnallisesta puheesta tuttu työn tehostamisen käsite on ollut kirjallisuuden perusteella arkea myös satamassa kauan sitten.

Satama jäätyy -romaanin kertojan mukaan satamassa kiire on ”sanakirjan tärkein sana”. ”Ellet tunne tuota sanaa, on parasta että kokoat kamppeesi kaikessa hiljaisuudessa ja häivyt satamasta vähin äänin”, kertoja toteaa.

Lindgrenin romaanissa ahtaajien esimiehellä on tapana ”sammuttaa” uusi työntekijä usuttamalla tämä vaaralliseen työtehtävään, vastaanottamaan sellupaali tavalla, joka on hengenvaarallinen. Uusi mies pelkää, tajuaa että järkevintä olisi lähteä karkuun, hän on kuullut koko päivän kaikenlaisia varoituksia sataman vaarallisuudesta. Mutta luonto ei anna periksi. Karkuun lähtemisen sijasta hän jää paikoilleen, suorittaa vaarallisen tehtävän saaden pomon säikähtämään. Tässä ”sammutusyrityksessä” vakavalta tapaturmalta vältytään täpärästi, mutta kun talviseen satamaan saapuu saksalainen laiva, sen henkilökunnan huolimattomuus johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin erään vanhan ahtaajan kohdalla.

Ahtaajatyön kiirettä, pomojen tylyyttä ja vaarallisia tilanteita kuvaa myös Timo Pusa romaanissa Tuomas ja poika. Yksinhuoltajaisä Tuomas yrittää pysyä mukana elämän rytmissä ja pitää arjen kasassa. Hän haalii markkoja sieltä täältä, päätyy satamatyöhön, tekee ylitöitä jotta lapsen kanssa voisi viettää kunnollista joulua, ensimmäistä perheen äidin kuoleman jälkeen. Tuomas kokee tylyt työnjohtajat ja näkee läheltä ahtaajakaverin vakavan tapaturman epäselvän työnjohtamisen seurauksena. Kuolema laivassa on tuttu myös tässä romaanissa: Tuomaan isä on kuollut laivan ruumaan pudottuaan.

Timo Pusa kirjoitti merestä ja Kotkasta läpi tuotantonsa. Tuomas ja poika -romaanin tavoin Taivas heiluu on Pusan tuotannolle tyypillinen tummavireinen kuvaus pienen ihmisen yrityksistä saada elämästä otetta. Taivas heiluu –romaani kuvaa parikymppistä Susannaa, joka harhailee niin laivatyttönä Kotkan satamissa kuin eksyksissä elämässään. Nuorena merille lähteneen Pusan proosassa meri- ja laivasanaston tuntemus yhdistyvät runoilijan kieleen: kerronta on yksityiskohtaisen tarkkaa ja elävää, sanavalinnat toisinaan yllättäviä. Satamaympäristöä kuvataan kaikkien aistien kautta: ”Laiva tuoksui öljylle ja savulle ja maalille ja kahville ja leivälle ja votkalle. Laiva tuoksui hyvälle.”

Susanna käy laivoissa myös vanhassa öljysatamassa, nykyisen Katariinan meripuiston alueella. Romaanissa mainitaan nimeltä Kotkan satamat ja rannat, kapakat ja kaupat. Meri heijastaa mielenliikkeitä, tarjoaa mahdollisuuden peilata elämää ja miettiä, miltä peilikuva näyttää.

Susanna seisoi seiskakuurin kulmalla valomaston takana. Laiva oli jo ohittanut sellutehtaan. Satoi pitkiä pisaroita. Mies oli keulassa töijäämässä. Poosu heitti kastliinan maihin, se oli taitava heitto. Susanna ajatteli, että elämä on virhe, kukaan täällä ei välitä kuin itsestään. Springivaijeri valitti ja veti laivaa laituriin, kirskui ilkeästi kun teräs raiskasi betonia. Mies koilasi kastliinan ja etsi Susannaa. Hän näki vain kuurit ja möljän, raanat ja junanvaunut, muutaman ahtaajan ja tullin.

(Timo Pusa: Taivas heiluu)

Satama tuo hellyyden mieleen

Vaikka satama on vaarallinen ja hurja paikka, on se myös mielikuvitusta kiihottava, kiinnostava, hellyyttäkin herättävä paikka.

Toivo Pekkasen Lapsuuteni-romaanin alussa kuvataan pienen pojan haltioitumista hänelle ennestään tuntemattomasta satamasta. Sen elävyys ja ihmeet – ihmisten paljous ja liike, veneiden määrä ja laivojen mahtavuus sekä meren ihmeellisyys – tekevät ensimmäistä kertaa satamaa tarkkailevaan lapseen voimakkaan vaikutuksen.

Näimme tuulessa pullistelevien purjeitten valkoista välkettä. Näimme kaksi uhkaavasti paukkuvaa mustaa laivaa, jotka lisäksi päästivät hurjan käheät huutonsa ihmisten kuultavaksi. Ja näiden lisäksi näimme vielä kaukana olevat suuren meren laivat. Miten ihmeellistä katsottavaa! Mikä riemu!

(Toivo Pekkanen: Lapsuuteni)

Hieman samanlainen on katse Pusan Tuomas ja poika -romaanin päähenkilöllä tämän tarkkaillessa näkymää Palotorninvuorelta ja lastin siirtämistä laivan ruumasta junaan. Haastavasta elämäntilanteesta ja harmaasta ympäristöstä huolimatta hellyys kuplii päähenkilön mieleen:

Tuomas seurasi kun raanakuski käänsi suuressa kaaressa uutta rautanippua neuvostovaunua kohti. Ahtaajat hollasivat taakkaa, ylhäältä vuorelta näki rautojen nipin napin mahtuvan sisään. Miehillä luki ahtausfirman nimi haalarien selkämyksissä kuin yksivärinen linnatatuointi. Armeijan kuljetusvene lipui ohi, salossa retkotti Suomen lippu harmaana riepuna. Tämä kaupunki on huutolaislapsi, ja kyllä tätä rakastaa, Tuomas mietti.

(Timo Pusa: Tuomas ja poika)

Hellyys tulvii lopulta myös Siitä on jo aikaa -laulun puhujan mieleen satamaa ja elämää sen ympärillä miettiessä. Elämän kovuudesta ja satamatyön vaativuudesta huolimatta satama on koti paitsi laivoille myös ihmisille.

Enpä jäänyt sentään siellä koskaan taakan alle

Vaikka oli elämäni muuten vaikeaa

Kohottaisin hurraahuudon Kotkan satamalle

Koska mulla paikkaa ollut ei sen parempaa

(Juha Vainio: Siitä on jo aikaa)

Kertomataide luo siis usein satamasta romanttisen, haikeankin kuvan, sataman vaarallisuudesta, karkeudesta ja arvaamattomuudesta huolimatta – tai ehkä juuri noiden ominaisuuksien vuoksi. Nykykirjallisuudesta satamakuvausta löytää harvemmin. Kenties lukija haluaakin säilyttää mielessään juuri sen romanttisen kuvan, jonka kirjallisuus menneiden aikojen satamasta tarjoaa. Tosielämässä rahtisatamat ovat muuttuneet tarkoin vartioiduiksi ja ne ovat siirtyneet kaupunkien laitamille. Jos ne ylipäätään näkyvät kaupunkikuvassa, ne näkyvät etäisinä, kliinisinä – ja taatusti turvallisempina kuin mennyttä maailmaa käsittelevässä kirjallisuuskuvauksessa. Modernin maailman realiteettien puristuksessa nostalgikko voi palata sataman rouheaan elämään kirjallisuuden kautta.

Minäkin vaalin mielessäni lapsuudessa omaksumaani kirjallisuuden kuvaa menneiden aikojen Kotkan satamasta. Sellaisesta, jonka vilkasta ja eksoottistakin elämää kuka tahansa saattoi poiketa seuraamaan päiväkävelyllä ja jossa pojat saattoivat ajaa perämoottorilla rahtilaivan kylkeen kahvia ja pullaa myymään; sellaisesta, jossa näki ja koki jotain mitä ei voinut missään muualla nähdä tai kokea. Satamasta, jossa saattoi päästä mukaan seikkailuun.

Toisinaan tuo kuva vilahtaa mielessä, kun käyn Kotkan Kantasatamassa, jossa rahtiliikenteen hiljenemisestä huolimatta voi edelleen nähdä merenkulun menneisyyttä ja nykypäivää. Sellaisena hetkenä minäkin kohotan mielessäni hurraahuudon Kotkan satamalle.

Ville Miettinen

Lähteet:

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. CrimeTime 2014

Veikko Lavi ja Juha Vainio: Siitä on jo aikaa. 1980

Erkki Lindgren: Satama jäätyy. Gummerus 1969

Toivo Pekkanen: Satama ja meri. WSOY 1929

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni. WSOY 1953.

Timo Pusa: Tuomas ja poika. Kirjayhtymä 1986

Timo Pusa: Taivas heiluu. WSOY 1993