Elämä selkenee saariympäristössä

Hän teki takkaan tulen, sytytti kaasulampun, lämmitti päiväistä keittoa, söi, ja syödessään hän katseli yli salmen mannerta kuin voitettua maata. Kun hän sellaisen päivän iltana, myöhään, meni nukkumaan, hän tunsi lakanoissa meriveden ja tuulen tuoksun ja nukkui sovussa uniensa kanssa, niitä muistamatta, ja herääminen oli lempeä kuin meri olisi asettanut kuljettamansa puunkappaleen lämpimälle rantahiekalle tyynenä helteisenä päivänä. (Raija Siekkinen: Saari)

Raija Siekkisen Saari-romaanissa meri ja saari näyttäytyvät ihmissuhteiden vallankäytön näyttämöinä. Kun ihmisellä on hyvä olla, meri on raukea. Kun ihminen muuttuu levottomaksi, merellä nousee tuuli, tulee kylmä, puhkeaa lopulta myrsky.

Saari-romaanin saari sijaitsee lähellä mannerta, jossa on saha ja rannalla on taloja. Kuvaus tuo mieleen Hallan sahan ja Tiutisen. Siekkinen vietti 1980-luvulla kesiä Ämpyrissä, Tiutisen itäpuolella.

Romaanissa saareen kohdistuu odotuksia, tunteitakin. Romaanin päähenkilö, kolmikymppinen nainen, on saaressa kirjoittamassa. Hän on muuttanut saareen keväällä kirjoineen ja huonekaluineen tietämättä, minne mennä ja mitä tehdä syksyllä. Auringon paiste ja tyyni meri tuovat mieleen rauhan. Työn sujuessa hän ajattelee voivansa elää aina saariympäristössä, ”yksinäisyydessä, ihmiset hitaasti unohtaen, ja samalla muistaen kaiken tarkemmin kuin koskaan ennen”.

Mutta ajatus vesien vääjäämättömästä kylmenemisestä ja syksyn saapumisesta tuo mieleen levottomuuden. Saaresta tulee eräänlainen koealusta elämän suunnan hakemiselle. Naisen mies saapuu saareen, jännite ihmissuhteessa kasvaa. Merellä nousee päiviä kestävä myrsky, joka lukitsee miehen ja naisen mökkiin. Kun myrsky viimein laantuu, selkeys asettuu myös suhteeseen: mies haluaa pois saaresta ja pois suhteesta. Nainen tajuaa saaneensa jonkinlaisen vastauksen saarelta ja mereltä. Nainen kokee kärsineensä tappion, mies iloitsee myrskyn tuomasta selkeydestä.

Vastarannalla, mantereen talosta saaren naista on tarkkaillut iäkäs nainen, jolle saari symboloi elämän harvinaista valonpilkahdusta. Hän on joskus kokenut saaressa romanttisen rakkauden hetken, joka on jäänyt mieleen koko elämäksi. Kun nuori nainen näyttää nyt hallitsevan saarta, puolustaa sen lokinpesiä ja vie saareen miehen, vanha nainen kokee reviirilleen astutun tavalla, josta hän ei toivu. Hän menettää vähitellen otteen elämästä, joka tuntuu yhtäkkiä ”käyttämättömältä, tyhjältä, typerältä”. Vanha nainen alkaa nähdä painajaisia, joissa meri myrskyää.

Naiset ovat tarkkailleet toisiaan, kuvitelleet toisensa onnellisiksi ja olleet molemmat väärässä – tahoillaan he kokevat omanlaisensa takaiskut ja heidän elämänsä saa uuden suunnan saaren vaikutuksesta.

Saaret olivat Raija Siekkiselle paitsi kirjoituspaikkoja myös ihmisenä olemisen vertauskuvia. Vuonna 1988 Siekkinen vietti kesää Lellerien saaressa Rankin pohjoispuolella. Hän piti saaressa päiväkirjaa, joka on nykyään luettavissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Päiväkirjassa Siekkinen kuvaa saaressa olon suomaa vapauden tunnetta, kun ei ole postia eikä puhelinta, ei edes nälkää tai janoa. ”[—] aaltojen lakkaamaton kumu on kuin sydämen lyönnit, joita alkaa kuunnella, kun ne tarpeeksi asti voimistuvat. Tämä saari tuntuu minun nahoissani, verissäni. [—] Rakastan tätä saarta. Mikä se minussa on, joka aina on samastunut saariin?”, Siekkinen kirjoittaa päiväkirjassaan.

Saariympäristön vertauskuvallisuutta ja voimaa Siekkinen kuvaa myös novelleissaan. Novellissa Anna (kokoelmasta Tuomitut) nimihenkilö liikkuu maalla ja merellä ja pohtii suhdettaan perheeseensä ja myös kotikaupunkiinsa, josta hän on muuttanut pois mutta johon hänellä edelleen vaikuttaa olevan lämmin suhde. Novellin nimihenkilö samastuu saareen samaan tapaan kuin Siekkinen edellä päiväkirjakatkelmassa:

Täällä minä olen, hän ajatteli kulkiessaan ponttonilaituria rantakalliolle veneen letkua, makuupusseja ja kassia kantaen, pienessä ystävällisessä kaupungissa, josta purettiin kaunis vanha 1800-luvulla rakennettu kauppahalli, puretaan parhaillaan koristeisia puutaloja puiston laidassa, ja teurastamo laskee verta mereen niin että vesi on punaista kuin iltaruskon aikaan. Kotikaupungissa, missä ei pian ole kotia niin kuin ei ole tuttujakaan enää. Minä olen muuttunut. Silti minä mielelläni, ja aina kun tulee tilaisuus, sanon olevani täältä, sanon kaupungin sijaitsevan saarella kuin puhuisin itsestäni. (Novellista Anna)

Novellissa Kesän viimeinen päivä (kokoelmasta Kuinka rakkaus syntyy) päähenkilölle, joka on niin ikään nimeltään Anna, esitetään suuri kysymys, johon hän miettii vastausta koko novellin ajan. Hän muistelee mennyttä elämää ja saaren vaikutusta elämän suunnan hakemiseen. Viikko saaressa, tyynen meren ja usvan hämärtämän maiseman eristämänä, on tuonut vastauksen johonkin – saari ja meri ovat selkeyttäneet elämää.

Hitaasti oli kasvanut jokin tunne. Oli näkynyt koko elämä, virheineen ja erehdyksineen ja päätöksineen, sotkuisena, kokonaisena silti, ja yö yöltä asiat olivat asettuneet järjestykseen, jonka läpi kuulsi hauras, ohut linja, kuin hopealanka, paikoin lähes poikki hiertynyt. Anna oli seissyt kalliolla, katsellut elämäänsä, tiennyt, että oli vain yksi suunta. (Novellista Kesän viimeinen päivä)

Olemisen ja rakkauden elementti

Runoilija, taidemaalari Olavi Heino käsittelee merta useissa teoksissaan. Heinon runokokoelmissa maisema ja ympäristö kytkeytyvät vahvasti mielenliikkeisiin. Kokoelmassa Piste meressä. Merisinfonia merellinen kuvasto on yhteydessä paitsi mieleen myös ruumiiseen: meri tarjoaa eroottisen kuvaston, rakkaus rinnastuu meren ominaisuuksiin.

Purjehdimme myötätuulta, yö on kostea

aallot parittelevat

silmät kipinöivät.

Sinussa elämäni purjehdus

Ajatus ihmisestä maailmankaikkeuden mittakaavassa, osana suurta kokonaisuutta, näyttää mietityttävän myös Heinon runojen puhujaa. Kokoelman osuuden ”Lapsuuden tyynyssä kivipurje” voi nähdä intertekstuaalisena viittauksena Toivo Pekkasen Lapsuuteni-romaaniin, ja eräät runot voi nähdä teemojensa kautta Pekkaselle kunniaa tekevinä: läsnä ovat merenranta lapsen toimintaympäristönä, isän hahmon etäinen jykevyys, yksinäisyyden kokemus.

Isä rakentaa pullolaivoja kanssani, vie Norskankalliolle

katsomaan peilityyntä merta,

riisuu kivelle vaatteensa, ui ulapalle.

Meri on kylmä. Se piirtää otsaani kuoleman merkin.

Mutta siinä missä Pekkanen kuvaa lapsen kehitystä kohti nuoruutta, Heinon runoissa matka elämän taipaleella on vinhempaa sorttia. Lapsuudesta edetään elämän toiseen ääripäähän ja vähän sen ylikin:

Vanha mies vaeltaa meren rantaan

avaa suunsa ja heti se on linnun pesä:

narunpätkiä, höyheniä, olkia ja heiniä.

Lintu munii munansa, on kesä.

Mies muuntuu puuksi ja juurtuu kalliouurteisiin

seisoo taipumatta tuulessa ja sateessa.

Heino nimeää runojensa maisemat tarkasti. Runoissa mainitaan muun muassa Suursaari, Haukkavuori, Meriniemi, Kairo – sekä tietysti Haapasaari, jossa Heino on viettänyt runsaasti aikaa ja jolle hän on omistanut kokonaisen runokokoelman.

Haapasaari-teos yhdistää runoihin valokuvia Haapasaaresta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä 2000-luvulle. Kuvien teemoja myötäilevissä runoissa kuvataan saarelaiselämää, niin arkea kuin juhlaa, kesää kuin talvea.

Meri on saarelaiselle arkinen toimintaympäristö, joka tuo (tai vie) elinkeinon.

Ihmisen mieli meriluonnon äärellä on sekä kunnioittava että lumoutunut myrskyn hetkellä:

On riemukasta seisoa kalliolla ja katsella

suurten aaltojen rantautumista, kohdata

oma yksinäisyytensä vasten luonnon

myllerrystä. Kallistua vähän etunojaan,

ottaa vastaan tuulen voima ja tuntea

elävänsä, maistaa veden suolaisuutta, nähdä

meren vaihtavan väriä pilvien repeillessä

taivaalla ja auringonvalon osuessa ulapalla

aaltojen kuohuun ja rantakiviin. Mikä

ilonpirskahdus läpi kehon ja mielen!

Sydän hakkaa. Kohota hetkeksi ilmaan

painottomana ja onnellisena. Juuri tätä

olet kaivannut. Tunnet eläväsi, olevasi

osa maailmankaikkeutta meren rannalla

yksin valon ja voiman lävistämänä.

Tässäkin Heinon runossa on samankaltaista hurmaantumista meren olemuksesta kuin Pekkasen kertojalla Lapsuuteni-romaanissa. Tämä käy ilmi jopa sanatasolla: Pekkasen kertoja tajusi onkireissulla oman pienuutensa maailmankaikkeuden mittakaavassa – Heinon runon puhuja tuntee kuuluvansa maailmankaikkeuteen meren rannalla.

En ihmettele näitä samankaltaisia kuvauksia: meri tekee sen. Olen itsekin seissyt Haapasaaren kalliolla ja nojannut tuuleen, maistanut meriveden kasvoillani – tuntenut eläväni. Olen katsonut merta, yrittänyt ymmärtää sen mahtavuutta, ja todennut Pekkasen romaanin kertojan ja Heinon runon puhujan tavoin, että olen vain sirunen kaikkeudessa.

Ville Miettinen

Lähteet:

Olavi Heino: Piste meressä. Priki 2014

Olavi Heino: Haapasaari. Priki 2017

Raija Siekkinen: Tuomitut. Otava 1982

Raija Siekkinen: Saari. Otava 1988

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy. Otava 1991