Meri muuttaa lapsen maailman

”Mereltä käyvä heikko tuuli toi rantakylään kostean, mädäntyneen merilevän hajua. Aivan veden rajassa puuhaili valkopartainen ukko veneensä kimpussa, raappasi, tervasi ja tilkitsi. Useat venelaiturit työntyivät mereen, ikäänkuin sen pohjaa koetellen. Eräillä niistä oli rantakylän akkoja pyykillä. Lapsia pulikoitsi ja riiteli matalassa vedessä, jossa uiskenteli rautakaloja. Muuan iso poika pyydysteli maimosia pitkänsiiman syötiksi harvapohjaisella naulalaatikolla, jonka sivuun oli lyöty mäntyrima varreksi. Ja lahden takana, ikäänkuin tämän herttaisen taulun taustaksi, kohosi korkeana selluloosatehtaan savupiippu tuprutellen vaaleanharmaata, pahalta haisevaa savuaan ilmaan.”

Tällä kuvauksella elämästä kesäisessä Suulisniemessä alkaa Väinö Riikkilän nuortenromaani Viimeiset kaanit, joka on Pertsasta ja Kilusta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa.

Kun lapsena luin Pertsaa ja Kilua, minua viehätti se, että vaikka kotkalaissyntyisenä mutta muualla asuvana koin vahvaa yhteyttä Kotkaan, en tuntenut Riikkilän kuvaamaa ympäristöä omakseni. En muista käyneeni lapsena Suulisniemessä, enkä juuri lapsena liikkunut merellä. Pertsa ja Kilu olivat minulle seikkailun ohella myös tuttuun kaupunkiin sijoitettua eksotiikkaa.

Aikuisena, paremmin Kotkan historiaan ja merialueisiin tutustuttuani, myös Riikkilän romaanit näyttävät uudella tavalla kiinnostavilta.

Riikkilän teosten viehätys ainakin itselleni perustui ja perustuu yhä siihen, että maantieteellisistä kiintopisteistä käytetään niiden oikeita nimiä. Romaaneissa mainitaan muun muassa Kuolio, Lehmä, Kirkonmaa, Jumalniemi, Kivisilta, Hallansalmi…

Kuten niin monissa maailmankirjallisuuden poikakirjoissa, myös Riikkilän romaaneissa tienestin hankkiminen ohjaa päähenkilöitä, niin konnia kuin sankareita. Sankarit hankkivat rahaa rehellisin keinoin, konnat epärehellisin. Seikkailu, konnien ja sankarien kohtaaminen, rakentuu usein näiden hankintatoimien ympärille. Lapsena Riikkilää lukiessani en ajatellut sitä, mutta nyt vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että Riikkilän romaanit olivat osa jatkumoa maailmankirjallisuudessa seikkailujennälkäiselle lapselle. Kotkan ja Karhulan rannat ja vesistöt olivat siis yhtä toimiva kirjallisuuden tapahtumaympäristö kuin muiden lukemieni kirjojen ympäristöt: Milanon nuohoojapoikien piirit, ruotsalainen pikkukaupunki murhamysteereineen, amerikkalainen pikkukaupunki villin lännen aikaan tai Budapestin laitakaupunki.

Itseäni viehättää Riikkilän kirjoissa myös tarkka kuvaus merellä liikkumisen teknisistä yksityiskohdista, veneiden ja moottorien ominaisuuksista. Päähenkilöiden sankarihahmo rakentuu osaltaan siitä, miten he ottavat meren ja siellä liikkumisen haasteet haltuunsa.

Romaanissa Pertsa ja Kilu seikkailu huipentuu, kun Kotkan satamaan saapuu suuri valtamerialus Alén, jonka tulosta ”koko Kotkan kaupunki ja sen ympäristökylät tiesivät”. Alénilla kohtaavat konnat ja sankarit. Pertsa ja Kilu vievät veneellään kavereitaan katsomaan Alénia samalla, kun myyvät laivan työmiehille kahvia ja pullaa.

”Kilu piti ruorinvartta ja Pertsa rasvasi konetta. Toiset pojat olivat mykkiä kateudesta, ihastuksesta ja ties mistä. Heistä olisi jokainen mielellään pistänyt näppinsä laakereihin koetellakseen, oliko niissä liikaa kuumuutta. He olisivat olleet valmiita käsittelemään koneöljykannua ja tietysti myös tarttumaan ruoriin. He olisivat maksaneet melkein kaiken mitä omistivat, jos olisivat saaneet vaikka vain kerran koettaa peränpitoa, mutta he tiesivät, että kenellekään heistä ei sitä kunniaa voitu suoda. Siksi he katsoivat kaihoten, kunnioittaen ja kadehtien näitä kahta onnellista, jotka suuntasivat veneen keulan ulos Suulisniemen kärjestä ja taas kohti Ruotsinsalmea, josta oikeaan kääntyen tultiin Norskanlahteen. Siellä seisoi redillä Alén.”

Elävä meri

Meriseikkailuille tyypillisesti Väinö Riikkilän kerronnassa meri elollistuu. Milloin meri on ”tullut hulluksi”, milloin se näyttää ” todella vihaiselta”.

Välillä kielikuvat ovat värikkäitä, runollisia:

”Laineet kävivät vaahtopäisinä hurjaa ajojahtia ja meri oli kuin mieletön lammaslauma, joka juoksi pakoon sinisessä pellossa. Kivistä sinkosi kohti taivasta sateenkaaria.” (Viimeiset kaanit)

Pertsalle ja Kilulle tällä meren hurjalla elävyydellä ei kuitenkaan ole muuta merkitystä kuin haaste, jonka esimerkiksi myrsky tuo merellä etenemiselle. Meri tuo seikkailuja ja tienestiäkin, mutta sen vaikutusta ihmisenä olemiseen sinänsä ei kuvata.

Toisin on Toivo Pekkasen Lapsuuteni-romaanissa, jossa kertojan psyykkis-fyysisessä meren kokemisessa meri elollistuu: siitä tulee aktiivinen toimija, joka toiminnallaan vaikuttaa ihmiseen.

Omaelämäkerrallinen Lapsuuteni kuvaa kertojansa kehitystä varhaislapsuudesta kouluikään ja kohti nuoruutta. Herkälle lapselle, jonka mielikuvitus on vilkas, meri voi tarjota paljon uhkia, kuten ”ammollaan olevana jättiläiseläimen kitana” näyttäytyvän meren salmen, rantavesissä ”vaanivina petoina vedenpinnan alla” makaavat kivet tai paremmin näkyvillä olevat isot kivilohkareet, jotka ”maan etuvartijoita ja tuijottivat kaikkina päivinä ja kaikkina öinä suoraan kohti horisonttia”.

Lapsuuteni-romaanin kertojalle meri on ihmeellisten seikkailujen ympäristö, mutta se on myös paljon enemmän. Meri tarjoaa olemassaoloa määrittäviä kokemuksia, jotka ovat myös fyysisiä ja tuntuvat iholla, kuten tässä merelle suuntautuvan souturetken kuvauksessa:

”Kun käännyin katsomaan taakseni, näin horisontin paljon avarampana kuin omalta rannaltamme ja meren tyynen pinnan keinuvan tuskin havaittavina, mutta kuitenkin monia kymmeniä metrejä laajoina aaltoina. Vieläkin voimakkaammalta minusta tuntui se kaukaa meren takaa näkymättömänä ja tänään hyvin hitaasti liikkuvana saapunut ilma, joka oli sipaissut selkääni ja päätä kääntäessäni nuolaisi hikistä otsaani. Ne ovat asioita, joita ei tajua muuten kuin kokemalla.”

Pekkanen ei kerro merenrantoja kuvatessaan paikkojen nimiä lukuun ottamatta kuvauksia koulumatkoista Hovinsaarelle. Lukijan arvailtavaksi jää esimerkiksi tarkka sijainti uimaretkelle, joka muuttaa pojan suhteen isään. Matkalla uimaan käydään seisovavetisen lahden rannalla ja mennään siitä ”ohi tanssilavan ja sortuneen sotavallin” edemmäs ”niemeen” uimaan.

Isä ui lapsen mielestä käsittämättömän kauas ulos merelle – ja samalla pois lapsen yhteydestä:

”Äkkiä minusta tuntui, ettei hän uinut vain pois luotani, vaan samalla myös olemattomuutta kohti. [—] Nykyään minusta tuntuu siltä, että osa isästäni ui silloin pois luotani ikuisiksi ajoiksi, sillä tuon päivän jälkeen suhteemme jollakin tavoin muuttuivat.”

Erityisen vahvasti meri vaikuttaakin juuri kertojan mieleen. Meri muuttaa tavan nähdä ja tuntea maailma. Äidin mukana pyykkiretkellä lapsi pääsee uimaan muiden lasten kanssa, ja tästäkin seuraa mullistava kokemus. Kertoja ei muista, keitä muut olivat tai miltä he näyttivät, mutta hän muistaa miltä muiden kanssa vedessä riemuitseminen tuntui: Hyvä olo on niin vahva, että se korottaa lapsen ”korkealle tavallisuuden yläpuolelle”.

Kasvaessaan isommaksi kertoja alkaa tuntea erillisyytensä, joka johtuu paitsi luonteesta myös olosuhteista: perhe köyhtyy, köyhyys aiheuttaa häpeää. Meri tarjoaa kokemuksia ja jopa vastauksia olemassaolon kysymyksiin, jotka vaivaavat vaikkei niitä edes esitetä ääneen.

Kertoja lähtee isänsä kehotuksesta onkimaan saman niemen kärkeen, jossa hän aiemmin näki ja koki isän uivan pois. Onkipäivän kuluessa kertoja ymmärtää olemassaolonsa, oman pienuutensa ja onkimisen pienuuden osana suurta maailmankaikkeutta.

”Tajusin olevani meren rannalla, kirkkaan ja lämpimän taivaan alla, veden hiljaista loisketta ja tuulen henkäilyä korvissani. Ja samalla olin ikään kuin lakannut olemasta minä, olin vain pieni sirunen kaikkeudessa, niin kuin kivi jolla istuin, niin kuin puu, joka kasvoi kauempana, niin kuin pienet salakanpoikaset, joita ui laumoittain aivan rantavedessä. Me sirpaleet saatoimme yhtä mittaa muuttua ja liikehtiä, kasvaa ja kadota, mutta kokonaisuuden kuvassa se ei voinut aiheuttaa muutosta.”

Kertoja alkaa saada kalaa, hän muuttuu paitsi omassa mielessään myös muiden silmissä: Häntä aletaan kutsua ”kummalliseksi onkijaksi”, hänen vanhempansa hämmästyvät pojan muuttunutta puhetapaa. Hän alkaa olla toisenlainen merkitykseltään, kun tuo kalaa kotiin. Onkiminen laajentaa pojan ymmärrystä itsestään yksilönä ja maailman osana. Elämän mittasuhteet kirkastuvat. Meren kautta vahvasti tunteminen muodostuu suunnattoman tärkeäksi lapselle, joka tuntee olevansa erilainen kuin toiset.

Lapsuuteni-romaanin meren voiman kuvaus lienee universaali kokemus meren auttavasta, lohdullisesta voimasta yksinäiselle. Samalla lapsen kokemuksen kiihkeys on vahva kirjallinen tehokeino, osa romaanin haikeaa, alakuloistakin tunnelmaa. Lapsen kokemus erillisyydestään ja poikkeuksellisuudestaan välittyy väkevänä meren väkevyyden kautta.

Kertoja lähtee meren rannalle aina kun pienempiä sisaruksia ei tarvitse hoitaa, kun äiti ehtii satamatöiltään hoitamaan kotia voidakseen olla vapaana yksin meren rannalla ja tunteakseen väkevästi. Kun poika varttuu ja perheen olot käyvät yhä ankarammiksi, pakoreitit todellisuudesta muodostuvat elintärkeiksi. Niistä ensimmäisen hän toteaa oppineensa rannan onkimiehiltä.

Lapsuuteni on hämmästyttävän intensiivinen, tarkka ja eläväinen kuvaus lapsen tunnekehityksestä, jossa merellä on tärkeä rooli. Vahva aistiminen ja aistimusten kuvaaminen voi liittyä Pekkasen elämänvaiheeseen kirjoittamishetkellä. Hän toipui halvauksesta, joka oli muuttanut elämän: hän joutui opettelemaan puhumisen ja kävelemisen uudestaan. Pekkasen elämäkerrassa Leveäharteinen ajattelija kirjailija Matti Mäkelä toteaakin, että kuvatessaan romaanissa lapsuutta Pekkanen oikeastaan eli lapsuutta uudestaan.

Ville Miettinen

Lähteet:

Väinö Riikkilä: Viimeiset kaanit, WSOY 1954 (2. painos)

Väinö Riikkillä: Pertsa ja Kilu, WSOY 1973 (4. painos)

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä, WSOY 1957 (2. painos)

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina, WSOY 1975 (5. painos)

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, SKS 1995

Matti Mäkelä: Leveäharteinen ajattelija, WSOY 2002