Syvästä päädystä noustaan
Julkaistu 03.11.2026 Kirjoittajalta Anna Vanhala
(Kirjoittaja: Riku Halinen, työsuojeluvaltuutettu)
Edellisestä kerrasta on 26 vuotta aikaa. Vuosituhat oli vaihtunut seitsemän kuukautta aiemmin ja luokassa odotti joukko abiturientteja. Tulevien viikkojen ja kuukausien aikana nähtäisiin, onnistuisiko tuore Lyseon lehtori rämpimään rannalle.
Tuohon aikaan puhuttiin opettajien kohdalla praksisshokista: auskultoinnin ja todellisen työn välinen ristiriita oli niin suuri, että kasvu kokeneeksi opettajaksi kulki shokin kautta. Käsitteeseen tuntui sisältyvän myös ajatus siitä, että jokaisen opettajan tehtävä oli läpäistä tämä initiaatioriitti omin avuin.
Suorituspaineet eivät olleet vähäiset uransa alkupuolella olevalla lehtorilla. Syvään päätyyn pudottamista todistava joukko oli lukuisa. Oli oppilaat ja heidän huoltajansa, jotka odottivat saavansa vastinetta verorahoilleen, ja oli esihenkilö ja työtoverit, jotka miettivät, millaisen kollegan ovat saamassa. Vedenrajasta katsottuna rannalla seisovat näyttivät isoilta.
Työsuojeluvaltuutetun tehtävään siirtyminen elokuun alusta on käynyt työurani toisesta praksisshokista. Perehdytystä on ollut vähänlaisesti eikä edustettavien asioiden hoitaminen ole antanut aikaa harjoittelulle, onhan työssäni kyse työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä huolehtimisesta.
Työsuojeluvaltuutetulle syvässä päädyssä räpiköiminen on hyvä muistutus siitä, että työntekijöiden kohtaamiin vaikeuksiin vaikuttavat taustalla usein monet sellaiset seikat, jotka harva osaa tai haluaa tuoda esiin. Itseluottamus saa iskuja, epävarmuudentunteen kanssa huomaa olevansa treffeillä omaan makuun liian usein, ja epätietoisuus saa tuntemaan itsensä tyhmäksi. Väärinymmärrykset jäytävät mieltä. Tunne yksin jäämisestä ongelmien kanssa johtaa stressiin ja väsymykseen.
Olen ajatellut omien stressieni keskellä, että toivottavasti osaan käyttää hyväkseni työssäni kokemuksiani siitä, miltä tuntuu asettaa itsensä alttiiksi epävarmuudelle ja luopua aiemman tehtävän tarjoamasta asiantuntijuuden asemasta. Ehkä osaan aiempaa paremmin pureutua ongelmiin ja auttaa edustettaviani niiden ratkaisemisessa.
Jos uusi työtehtävä koulii tekijäänsä, toimii uusi työntekijä myös jonkinlaisena Rorschachin musteläiskätestinä työyhteisöille. Miten kukin työyhteisön jäsen reagoi uuteen kasvoon työpaikalla, kertoo siitä, miten resilientti työpaikka on. Puretaanko jännitteet, turhautumiset ja väsymys uuteen työntekijään vai nähdäänkö muutos mahdollisuutena arvioida totuttuja toimintatapoja uusin silmin? Onko uusi työntekijä ystävä vai vihollinen? Vai kenties tulokas, jota pitää vähän ”kouluttaa”?
Yksin pärjäämisen eetos ei liene vieläkään kadonnut mihinkään suomalaisesta työelämästä, mutta olen oivaltanut, että tuon eetoksen olemassaoloa on liioiteltu. Huomasin aikanaan, etten minä – eikä varmaan kukaan muukaan – syvästä päästä nouse ylös omin avuin. Rannalla seisovat näyttävät vedenrajasta katsottuna isoilta, mutta eivät lopulta olekaan pelottavia. Moni tarjosi silloin ja on tarjonnut auttavan kätensä nyt.
Kiitänkin kaikkia niitä työtovereitani, jotka ovat tarjonneet apuaan kuluneen syksyn aikana. Strategiapuheet ovat usein korkealentoista sanahelinää, mutta teidän kohdallanne on todettava, että olette rohkeasti kohdelleet minua reilusti ja rakkaudella.
Riku Halinen, työsuojeluvaltuutettu
