Vaka-blogi: Äidin tunnelmia lasten päiväkotitaipaleilta

Julkaistu 05.04.2021 Kirjoittajalta Jari Pitkäkangas

Blogin kirjoittajana on tällä kerralla Salla Dufva, joka on perheineen ollut pitkään Metsäkulman päiväkodin tyytyväinen asiakas. Salla kirjoittaa äidin tunnelmista ja koko perheen kokemuksista sekä varhaiskasvatuksen merkityksestä perheelle.

Äidin tunnelmia lasten päiväkotitaipaleilta

“No nyt tuli Dufva!”, oli ensimmäinen lause, johon omalta jännitykseltäni kiinnitin huomioni Metsäkulman päiväkodin eteisessä. Olin tuomassa esikoistamme ensimmäistä kertaa päiväkotiin hoitoon kymmenisen vuotta sitten. Nostin katseeni ja näin hymyilevän Eija Myllylän toivottamassa taaperoamme tervetulleeksi päiväkotiin. Eija varmasti tiesi odottaa Dufva-nimistä poikaa saapuvaksi, mutta hänen hyväntuulinen huudahduksensa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hän tunnisti tutut piirteet. Eija oli ollut “tarhantätinä” silloinkin, kun perheemme isä oli samassa päiväkodissa. Tästä yhteensattumasta tuli hassulla tavalla turvallinen olo ja lähdin hyvin mielin itse töihin. Oikein hävetti, kun havahduin vasta puolen päivän jälkeen työpaikallani miettimään, että mitenhän pikkupoika pärjää.

Perheessämme on meidän vanhempien lisäksi kolme poikaa. Minä olen ainoa, joka ei ole käynyt Metsäkulman päiväkotia. Kaikki lapsemme ovat aloittaneet päiväkotitaipaleensa ensimmäisen syntymäpäivänsä aikoihin. Pienen ihmisen aloittaessa uudessa paikassa muistan täyttäneeni erinäisiä lappuja lapsen rutiineihin, perheen tapoihin ja toiveisiin liittyen. En osannut kirjoittaa muuta toivetta, kuin että äidillä olisi aamuisin hyvä ja luottavainen mieli lähteä töihin. Toiveellani tarkoitin, että ei ole väliä, onko paita puurossa tai sukka ajautunut väärään koriin, jos päiväkotilaisella on päivänsä aikana tarpeen mukaan lohduttava syli tai innostuksen huomioiva aikuinen läsnä. Varhaiskasvatuksella on paljon niin pedagogisia kuin muunkinlaisia kirjattuja tavoitteita nykyisin. Itse näen yhtenä suurena tavoitteena ja onnistumisena sen, että lapsi viihtyy päivähoidossa, oli tekeminen sitten joillakin mittareilla kehittävää tai ei.

Tarhavuosiin – meillä puhutaan arkikielessä enemmän tarhasta kuin päiväkodista – on mahtunut tietysti kaikenlaista. Olen allekirjoittanut useammankin tapaturmailmoituksen, hakenut oksentavan lapsen kesken päivän pois, tuonut lapsen hoitoon vapaaksi merkittynä päivänä ja päinvastoin, höpöttänyt aivan liian vuolaasti jotakin omaa asiaani päiväkodin henkilökunnalle, ottanut vahingossa kahtena peräkkäisenä päivänä vieraan lapsen kengät kotiin, ollut raivon partaalla, kun lapsi ei halua nousta autosta pihalla ennen kuin radiosta laulu on loppunut tai vastaavasti ei halua lähteä kotiin kun on leikki kesken, unohtanut kolme päivää putkeen tuoda vaippapaketin ja niin edelleen. Ihme, ettei kiireen virittämiin aamuihin ja väsähtäneisiin iltapäiviin ole sattunut enemmän kommelluksia.

Pahempia sairauskierteitä meille ei ole sattunut. Maininnan arvoinen on toki 2019 noroviruskaaos usean päiväkotilaisen perheessä ja nykyinen korona. Päivähoitoikäisemme tuntuivat suhtautuvan onneksi tyynesti molempiin. Noro oli niin karmea, että lapset oppivat pesemään käsiään huolellisemmin jo silloin.

Keväänä 2020 päiväkotia oli monesti ikävä, kun kotona aikuisten ja koululaisen tehdessä töitä pörräsivät nämä tarhalaiset ympäriinsä. Lasten Areena oli pelastus Teams-kokousten aikana, mutta kauas jäivät lasten oikeuksiin kuuluvat julistukset telkkarin toimiessa lapsenvahtina. Ilmeisesti Teams-palavereista puhuttiin sen verran tiukkaan sävyyn, että ne tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Kuopus toi muutama viikko sitten minulle kotona tabletin ja kertoi ystävällisesti, että saan katsoa Ryhmä Hauta, kun hänellä on “Diims-palaferi”. Tämän huomaavaisen eleensä jälkeen hän tosin täydensi viestiään huutamalla korvaani “ja turpa kiinni!”… Kokemuksista viisastuneina lapsemme ovat nyt keväällä 2021 päivähoidossa, vaikka aikuiset tekevätkin välillä töitä kotoa käsin.

Tähtihetkiä lastemme päiväkotiuriin mahtuu myös paljon. Eskarilainen muistelee päiväkodin retkiä, niin metsäretkiä kuin kevätretkiä. Hän on edelleen vakuuttunut, että löysi Luovista ihan oikeasti kultaa. Iso osa nelosluokkalaisemme hyvistä kavereista on vanhoja päiväkotikavereita. On iso onni, että kaverisuhteet ovat säilyneet. Nyt päiväkodissa oleva 3-vuotiaamme puolestaan muistanee vielä vuosienkin päästä merirosvoteeman. Hän oli teemassa mukana täysin rinnoin vaatien päiväkodin ruokapöydässä itselleen lisää rommia ja kailottaen kaukoputkensa takaa merirosvojen käheää naurua: hah-hah-hah-haaaaa!

Annoin myös puheenvuoron asiantuntijoille, eli päiväkodin käyneille. Tein kotona päivällispöydän ääressä haastattelukierroksen ja sain seuraavat vastaukset kysyessäni, mikä päiväkodissa on tai oli parasta:

“Noo se tuota se Samu!”

“Ehkä jotku noi lukemishommat siis ku sai ite lukemistehtävii.”

“Se ku niiku ei tarvinu tehä tehtävii ku sai oikeest leikkii!”

“Yleinen riekkuminen ja pihalla pelaaminen.”

Metsäkulman päiväkoti on moneen muuhun päiväkotiin verrattuna lapsimäärältään maltillinen. En tiedä, eroaisivatko kokemuksemme, jos päiväkodissa olisi kaksin- tai kolminkertainen määrä lapsia. Pienryhmätoiminta päiväkodissa lisää varmasti rauhallisia hetkiä päivään, oli lasten kokonaismäärä mikä tahansa. Silti tuntuu hyvältä, että lapset tuntevat kaikki aikuiset, olivat he oman ryhmän aikuisia tai eivät. Aina on pihalla joku tuttu ja turvallinen vahtimassa. Lapset tunnistavat myös meidät vanhemmat, jopa pipot päässä ja maskien takaa. Hymyilyttää, kun portilla odottava vastaanottokomitea osaa huutaa kauempana oleville kavereille jo auton väristä ja mallista päätelleen, että kenen iskä tai kenen mummo tuli hakemaan.

Noin vuosi sitten hallitus julkaisi listan ”kriittisistä aloista”. Peruste oli, että näiden töiden tekijöitä tarvitaan turvaamaan yhteiskunnan toimivuutta. Varhaiskasvatus kuului itseoikeutetusti näihin kriittisiin aloihin. Varhaiskasvatus kokonaisuudessaan on todellakin iso ja monisyinen osa yhteiskuntamme toimivuutta. Ajoittain se turvaa myös ainakin tämän perheenäidin toimivuutta ;).