Elämä ja teokset

  • Toivo Pekkanen (1902–1957)
  • Kirjailija
  • Suomen Akatemian jäsen

Toivo Rikhart Pekkanen syntyi Kotkassa 10.9.1902 ja kuoli Kööpenhaminassa 30.5.1957. Puoliso vuodesta 1933 Anna Halonen. Lapset: Antero (s. 1939) ja Riitta (s. 1942). Isä Taneli Pekkanen oli kivityömies ja kotoisin Hirvensalmelta. Äiti Ida eli Iita Kärpänen oli syntyjään Mäntyharjulta. Ura: metallityöläinen Kotkassa 1914–1932, vapaa kirjailija vuodesta 1932, WSOY:n kustannusvirkailija 1946–1947, Suomen Akatemian jäsen 1955–1957.

Pietinen, 1933/Museovirasto

Kotkassa työläisperheeseen syntyneen Toivo Pekkasen lapsuus oli ankea. Isän työkyvyn alennuttua halvaantumisen seurauksena perhe näki ajoittain suoranaista nälkää. Toivo Pekkanen kävi kansa- ja ammattikoulun, minkä jälkeen hän työskenteli metallityöläisenä synnyinkaupungissaan Kotkassa vuoteen 1932, jolloin hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Seuraavana vuonna hän muutti Korsoon ja sittemmin Helsinkiin. Pekkanen oli 1940-luvulla jonkin aikaa Werner Söderström Oy:n kustannusvirkailijana. Tuolloin hänen käsiensä läpi kulki muun muassa Väinö Linnan esikoisromaani Päämäärä.

Pekkanen täydensi vähäisiä kouluopintojaan jatkuvalla lukemisella. Nuoren Voiman Liitolla oli tärkeä merkitys hänen kirjallisen uransa kannalta. Omakohtaisen kirjoittelun ensimmäiset tulokset, yli 40 kertomusta ja novellia, ilmestyivät kotkalaisessa Juttu-tuvassa 1923–1925. Pekkasen novellituotanto pantiin merkille myös Tulenkantajien piirissä, jonka yhteyteen hän pääsi; ryhmän jäsenet Olavi Paavolainen, Erkki Vala ja Lauri Viljanen antoivat neuvojaan Pekkaselle. Merkittävä hahmo Pekkasen uran kannalta oli myös kotkalainen lehtinainen Ester Kankkunen, jonka kanssa Pekkanen oli kuolemaansa saakka kirjeenvaihdossa.

Pekkasen ensimmäiset teokset, novellikokoelmat Rautaiset kädet (1927), Satama ja meri (1929) ja Kuolemattomat (1931), edustavat selkeän asiallista ja yksityiskohtaista työläiselämän kuvausta. Siellä täällä on eksoottisia kuvia Tulenkantajien ihanteista muistuttamassa. Näihin aikoihin Pekkanen aloitti myös romaanituotantonsa. Hänen toinen romaaninsa Tehtaan varjossa (1932) osoittautui hänen läpimurtoteoksekseen, ja se on säilyttänyt asemansa Samuel Oino -nimisen työläisnuoren klassisena kehitystarinana. Samuel Oinon elämässä oli paljon Pekkasen omaa elämää, työläisen sisäistä pakkoa kehittää itseään ja parantaa asemaansa yhteiskunnassa.

Laajempaa yhteiskuntakuvausta Pekkasen tuotannossa edustaa 1937 ilmestynyt romaani Isänmaan ranta, jossa aiheena on lakko ja sen vaikutukset ympäristössään. Romaanin humaania lakonjohtaja Helmistä Pekkanen on luonnehtinut rakkaimmaksi henkilöhahmokseen. Romaanille ilmestyi 1940 jatko-osa Ne menneet vuodet, josta muodostui tärkeä 1930-luvun tilitys. Pekkanen julkaisi näistä kahdesta romaanista yhdistetyn laitoksen Jumalan myllyt (1946). Vuonna 1939 ilmestyi myös runollista symboliikkaa ja allegorisia piirteitä sisältävä pienoisromaani Musta hurmio. 1930-luvulla Pekkanen, joka ei kirjailijantyönsä ulkopuolella kovin näkyvästi osallistunut yhteiskunnalliseen toimintaan, oli mukana kuolemanrangaistusta vastustavan kansalaistoimikunnan työskentelyssä. 1940-luvulla Pekkanen kirjoitti suhteellisen paljon kirjallisuuskritiikkiä Suomalaiseen Suomeen.

Pekkasesta tuli myös Kotkan kaupungin eepikko: Kotka pysyi hänen teostensa keskeisenä tapahtumapaikkana kirjailijan Helsinkiin muuton jälkeenkin. Kotkaa käsittelevästä romaanisarjasta ilmestyi kolme osaa: Aamuhämärä (1949),Toverukset (1948) ja Voittajat ja voitetut (1952). Sarja sijoittuu sahateollisuuden ja kauppamerenkulun kasvun vuosiin 1870-luvulle, ja siinä kuvataan erilaisia taloudellisen yrittäjyyden muotoja, sivistysrientoja ja myös laskusuhdanteen seurauksia. Teossarjaa on pidetty Suomessa uudentyyppisenä, yhteiskunnallispainotteisena historiallisena romaanina.

Pekkanen sairastui vakavasti aivohalvaukseen 1949, mutta toipui ja saattoi jatkaa kirjailijan uraansa. Kotka-eepoksen kolmannen osan ohella hän julkaisi vielä novellikokoelman Mies ja punapartaiset herrat (1951), romaanin Täyttyneiden toiveiden maa (1951) ja runokokoelman Lähtö matkalle (1955). Pekkasen novellitaide on parhaimmillaan Mies ja punapartaiset herrat -kokoelmassa. Siinä on Pekkasen tuotannossa ja suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista fantasiaa ja absurdia huumoria.

Pekkasen myöhäistuotantoa edustaa hänen parhaimpiinsa kuuluva, selkeän yksinkertaiseen tyyliin kirjoitettu muistelmateos Lapsuuteni (1953), jossa esillä ovat kirjailijan synkät lapsuudenkokemukset. Lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu myös joukko näytelmiä, kuten hänen "pessimistiseksi komediaksi" määrittelemänsä Takaisin Australiaan (1936) ja näyttelijöiden maailmaan sijoittuva, eräänlainen Ikaros-aiheen muunnelma Demoni(1939). Runoilijan asemaa yhteiskunnassa kuvastaa satunäytelmän tapaan kirjoitettu ja myös pienoisromaanina 1951 julkaistu Täyttyneiden toiveiden maa.

Toivo Pekkanen sai paljon julkista tunnustusta jo elinaikanaan, ja suomalaisista työläiskirjailijoista juuri hän sai tunnustusta yli luokkarajojen. Pekkanen nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi V. A. Koskenniemen jälkeen 1955, mutta hänen kautensa akateemikkona jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli ulkomaanmatkalla 1957. Toivo Pekkasen ruumiinsiunaus toimitettiin Helsingin vanhassa kirkossa ja hautaus tapahtui Kotkassa. Pekkasen hauta on kirkon vieressä.

Pekkasen teosten muistopainos ilmestyi seitsemänä niteenä 1957–1958. Toivo Pekkasen syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin postuumisti 6.9.2002 Inkerin romaani, jonka Toivo Pekkanen oli kirjoittanut jatkosodan aikana. Inkerin romaanin ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä. Teos kuvaa inkeriläisten talonpoikien elämää Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen. Juhlavuonna ilmestyi myös Matti Mäkelän kirjoittama Pekkasen elämäkerta.

Toivo Pekkasta pidetään suomalaisen työläiskirjallisuuden klassikkona, koska hän käsitteli teoksissaan usein työläisten elämää ja tavallisen kansan jokapäiväisiä ponnisteluja. Tärkeintä oli hänen mielestään yksilön pyrkimys itsensä sivistämiseen, oman ajattelun kehittämiseen. ”Omia ajatuksia ja persoonallisuutta vailla oleva massa pysyy aina massana, mihin asemaan se pannankin”, sanoo kertoja romaanissa Isänmaan ranta.